Monipaikkaisuus on noussut muotitermiksi viimeistään vuonna 2020 samalla kun keskustelu kuntien elinvoimahaasteista ja koronakriisistä on kiihtynyt. Yhä useampi haluaa viettää aikaa maaseudulla ja monet työikäisetkin ovat löytäneet etäyhteyksien mahdollistaman elämän kaupunkikeskustojen ulkopuolella. Tämän joukon suuresta määrästä, yöpymisvuorokausista ja rahan käytöstä puhutaan paljon. Ne kaikki todistavat sen, kuinka merkittävä tämä tilastoista usein unohdettu joukko on kaupunkien ulkopuolisten alueiden tulevaisuudelle.

Koronakriisin alkuhämmennyksessä tuli selväksi, että tarvitaan entistä tarkempaa tietoa monipaikkaisten ihmisten mielenliikkeistä – ei ainoastaan heidän fyysisestä liikkumisestaan. Keitä he oikein ovat, joiden hartioille on ase­tettu niin suuria odotuksia? Monipaikkainen asukas on laaja käsite, joka kuvaa erilaisia ihmisryhmiä ja identiteettejä. Heidän joukossaan on esimerkiksi paikkakunnalla työskenteleviä, vanhassa kotipaikassaan osa-aikaisesti asuvia ja luonnonläheisyyttä maalta etsiviä vapaa-ajan asukkaita.

Vaikka julkisuudessa esitellään mieluusti hulppeita huviloita, tämä ei paljasta ilmiön monimuotoisuutta. Melkein unohdettu ryhmä ovat nuoret mökkeilijät, jotka eivät vielä ole mökinomistajan asemassa. Heidän joukossaan retkeilyharrastus on erityisen suosittua ja siihen sopii hyvin yksinkertainen ja luonnonmukaisuuteen pyrkivä mökkielämä.

Keskustelu rajoituksista nosti tikun nokkaan lähes ikiaikaisen vastakkainasettelun mökkiläisten ja paikallisten välille. Jopa presidentti otti tähän kantaa. Käsitteellinen kaupunki-maaseutu -raja, jota on pidetty yllä erilaisten päämäärien vuoksi, tuli tiesulkujen myötä yhtäkkiä fyysiseksi. Julkisuuden ja somen välityksellä ei tälläkään kertaa ratkaistu monimutkaisia, eri ihmisryhmien välisiä kysymyksiä. Yhtäkkiä tuli näkyväksi muitakin asioita. Mielenkiintoista oli esimerkiksi huomata, kuinka vapaa-ajan asukkaat perustelivat oikeuttaan ”paeta” pahenevaa epidemiaa mökilleen vahvoilla siteillä, joita heillä on paikkakunnalle. Vapaa-ajan asukkaat arvostavat suhdettaan paitsi vapaa-ajan asuntoon, myös mökkipaikkakuntaan ja sen yhteisöön.

Suhde vapaa-ajan paikkakuntaa kohtaan on herkkä ja henkilökohtainen, osa identiteettiä. Mökki edustaa monelle turvallista paikkaa, johon voi paeta kiireistä elämää. On kapeaa nähdä vapaa-ajan asukkaat ainoastaan kuluttajina. Järvi-Suomessa, jossa heitä on eniten suhteessa paikalliseen väestöön, tarvitaan erityisesti avoimuutta ja mahdollisuuksia monipaikkaisten asukkaiden erilaisille toimijarooleille. Niitä ovat tällä hetkellä mm. yhdistysten jäsenet, talkoisiin osallistujat ja mentorit. Tärkeää tulee jatkossakin olemaan myös perinteinen lomailijarooli.

Tulevaisuudessa Järvi-Suomessa on monipaikkaisia asukkaita enemmän kuin paikallisia todennäköisesti muulloinkin kuin heinäkuussa. Olisi hyvä pohtia, mitä se merkitsee vaikkapa palvelutuotantomme tai päätöksentekojärjestelmämme kehittämiselle? Entä kuinka jatkuva digitalisaatio liittyy tähän? Minkälainen on monipaikkaisuuden luonnehtiman alueen identiteetti?

Yleinen käsityksemme on, että yhteiskuntamme on oltava liikkeessä voidakseen hyvin. Tästä on seurauksena paitsi henkilöliikennettä myös tavara-, tieto- ja maksuliikennettä. Liikenteen kantasana on liike. Pysähdys on oikea sana kuvaamaan konkreettisesti hetkeä, jolloin liike loppuu. Sitä käytetään myös abstraktilla tasolla: kun jotain dramaattista on tapahtunut tai tapahtumassa ympärillämme, me ”pysähdymme” miettimään sen syitä ja seurauksia. 

Positiiviset liikenneilmiöt keskiöön

Seuraavat vuodet tulevat näyttämään mm. liikenteen tilastojen valossa sen, mitkä kriisiajan ilmiöt jäävät sellaisenaan tai muuttuneina pysyvämmäksi osaksi yhteiskuntaamme. Eteläsavolaisittain tarkasteltuna on erittäin mielenkiintoista nähdä, missä määrin kriisin aikana laajentuneen etäasiointikäytännön parhaimmat kokemukset tulevat vaikuttamaan alueelliseen liikennesuoritteeseemme. Tässä piilee myös meidän mahdollisuutemme vaikuttaa myönteisesti sekä liikenteen päästökehitykseen että aluetalouteemme.

Kuluttajatasolla oman toimintamme tarkastelu on tärkeää, mutta niin on myös maakunnassa viihtyvien lukuisten vapaa-ajan asukkaiden. Millaisia palveluja tuotamme ja tarjoamme niille lähinnä viikonloppuina mökeillään viihtyville, joilla työvelvoitteisiin liittyvät tekniset esteet on jo raivattu tai tullaan raivaamaan pidempiaikaisen viipymisen tieltä?

Kulkuneuvovalintojen näkökulmasta biokaasun laajeneva tuotanto- ja jakeluinfrastruktuuri on hyvä esimerkki aluetalouden ja päästövähennysten win-win-tilanteesta, joskin tämä kehitys on alkanut jo kriisiä edeltävänä aikana. Ehkä positiivinen ilmiö onkin ollut se, että kriisi ei ole tätä kehitystä juurikaan hidastanut. Esimerkiksi Mikkelissä biokaasun tankkauskapasiteetti kasvoi Graanin aseman uudistusten myötä kesäkuun alussa, ja ensi vuonna kaasuasemia on tulossa myös Pertunmaan Kuorttiin ja Mikkelin Tuskuun.

Yhteiskunta on liikkeessä – kriisissäkin

Yhteiskunta ei pysähdy edes kriisitilanteessa. Jos maaliskuun puolivälistä alkaen ihmisten liikkuminen ja varsinkin kotoa poistumista edellyttävä kuluttaminen ja liiketoiminta vähenivät, se ei tarkoita, että koko maa olisi pysähtynyt.

Tavaraliikenne teillä ja rautateillä väheni vain hieman, ja tietoliikennemäärät lähtivät selvään nousuun. Suuremmalta liikekannallepanolta vältyttiin, mutta kenttätyötä suorittavien viranomaisten ja varusmiesten komennukset kielivät siitä, että henkilöliikennettä edelleenkin oli valvottavaksi asti.

Maksuliikenteen laajalti hiljennyttyä yrityssektorilla oli valtion ja kuntien avattava rahahanat yhtäältä elinkeinoelämän tukemisen ja toisaalta materiaalihankintojen tähden. Entä mitä kertovatkaan ihmisten liikkumisesta ne uutiset, joiden mukaan retkeilyalueiden kapasiteettia koeteltiin kevään aikana tilapäisiin sulkemispäätöksiin asti? Liikenteen eri muotoja yhdistävä vaikutin oli äkillinen muutos: liikenne ei loppunut, se muuttui. Yhteiskunta ei pysähtynyt, se muuttui.

Kriisit muuttavat yhteiskuntaa – kuinka ennustamme tulevaa?

Työskentelen tällä hetkellä tutkimusprojektissa, jonka tavoitteena on luoda kuva liikenteen kasvihuonekaasupäästökehityksestä Mikkelin ympäristössä seuraavan 20 vuoden ajanjaksolla. Tiedämme jo ennalta, että päästöt muodostuvat yhteiskunnan liikkumis- ja liikuttamistarpeista, kulkuneuvojen valinnasta ja näiden teknologisesta kehityksestä. Kun nämä taustatekijät 20 vuoden aikana muuttuvat, muuttuu myös tahti, jolla tuotamme liikenteen päästöjä.

Projektiryhmämme käytössä ovat erinomaiset ”aterimet” seudullisen liikennejärjestelmän mallinnusta varten. Emme kuitenkaan ole täysin varmoja ”ruokalistan” sisällöstä. Jos koetun kaltaista äkillistä – joskin mahdollisesti väliaikaista – yhteiskunnan muutosta ei olisi tapahtunut, pitäisimme edelleen todennäköisimpänä skenaariota, jossa kulkuneuvojen teknologinen kehitys on ”pääruoka”.

Kuluttajina olisimme tässä skenaariossa tottumustemme orjia. Emme olisi kollektiivisesti vähentämässä hektistä liikehdintäämme kodin ja työpaikan välillä emmekä tapahtumasta, tapaamisesta tai harrastuksesta toiseen. Yksityisauto olisi edelleen pysäköitynä keskelle kiireisen elämäntapamme mukavuusaluetta.

Muutos on kuitenkin osoittanut, että kykenemme muuttamaan sekä matkakohteitamme että kulkuneuvovalintojamme nopeastikin, mikäli vain haluamme. Ja mikäli haluamme sitä yhdessä, vaikutus on merkittävä.

Tarkasteltaessa ruokaan ja koronapandemiaan liittyviä hiljattain julkaistuja artikkeleita, huomaa, että aihepiirit liittyvät muun muassa ruokaturvaan, ruoan oikeudenmukaiseen jakautumiseen ja kriisin vaikutuksiin alkutuotannossa. Alkutuotantoa koskevat todelliset ongelmat saattavat olla vasta edessäpäin, koska tämä kevät aiheutti häiriöitä siemen-, lannoite- ja torjunta-ainetuotantoon.

Mielenkiintoisesti on havaittavissa myös ’kerran elämässä-tilaisuus’ muuttaa vallitsevaa ruokajärjestelmää kohti nykyistä terveellisempää, kestävämpää, tasa-arvoisempaa, solidaarisempaa ja muutosjoustavampaa (resilient) järjestelmää. Tämä merkitsee myös nykyistä sopeutuvampaa mittakaavaa eli ruokajärjestelmän on oltava joustavasti skaalautuva paikalliselle, alueelliselle ja globaalille tasolle.

Tulevaisuutta ajatellen korostetaan varautumista (preparedness). Suomelle tuttua puuhaa, olemmehan ylläpitäneet huoltovarmuusjärjestelmää täällä omalla alueellamme vuosikymmeniä ja elintarvikkeiden omavaraisuusastekin on noin 80%. Etelä-Savollekin tämä uusi tilanne tarjoaa uusia mahdollisuuksia.

Koronapandemian myötä on havaittu konkreettisesti ruokaketjun ja logistiikan toimivuuden tärkeys. Vaikka rajat suljettiin ja maat pistettiin ”lock down”-tilaan, niin rekkakuskit ja kuljetusliikkeet saivat jatkaa työtään ja liikuttaa elintarvikkeita maasta toiseen. Systeemisen ajattelun mukaisesti ymmärrettiin nopeasti, miten globaalissa taloudessa kaikki liittyy kaikkeen.

Maailman tavaroista 90% liikkuu rahtilaivoilla. Kun Kiina pisti satamansa kiinni talvella, niin yhtäkkiä Kiinasta ei saatukaan tavaraa maailmalle. Tämän lisäksi Euroopan reiteille ja muualle maailmaan ei palautunut enää normaalitahdilla tärkeimpiä logistiikan kuljetusyksikköjä, kontteja.

Ruoan saatavuus ja liikuteltavuus on kriisitilanteissa suoraan yhteiskuntarauhaan vaikuttava asia. Muistelin juuri erään turvallisuusasiantuntijan todenneen, että ”anarkia on kolmen lämpimän aterian päässä”. Täytyy myös muistaa, että maailmassa on lähes miljardi kroonisesta tai akuutista nälänhädästä kärsivää ihmistä ja yhtäkkiä sodista, luonnonkatastrofeista, ilmastonmuutoksesta ja koronapandemiasta aiheutuvat ongelmat toteutuvat yhtä aikaa. Siten pelkästään humanitaarisista syistä ruoanjakelujärjestelmän on toimittava erilaisissa shokkitilanteissa. Kun sattuu asumaan ruoan lähteillä Etelä-Savossa, saattaa unohtaa ettei jokapäiväinen särvin lautasella olekaan itsestään selvyys kaikille.

Vastapainona globaalille, yhdenmukaistavalle elintarviketaloudelle, esiintyy lisääntyvää kansallisuusajattelua ja protektionismia. Tätä ilmiötä koronapandemia on vain vahvistanut. Asialle on nimikin: gastronationalismi. Ilmiöön kuuluu varmistaa, että ”omat” eivät jää kärsimään ruoan puutteesta. Tästä on kyse kansallisessa huoltovarmuusjärjestelyssämmekin.

Gastronationalismia on myös se, että halutaan pitää kiinni omista kansallisista ruokakulttuurisista piirteistä ja tuotanto- sekä valmistustavoista. Esimerkiksi ranskalaiset eivät luovu hanhenmaksastaan, vaikka tuotantotapa on vastoin eläinten hyvinvointitavoitteita. Suomalaiset saivat erityisluvan EU:lta valmistaa saunapalvituotteita aidolla savulla savustamalla, vaikka savu voi olla vaaraksi ihmisen terveydelle. Syömme poron lihaa – Santa’s Little Helper!

Ruokakulttuurisilla tekijöillä siis oikeutetaan ruoan valmistusta, käyttötarkoitusta ja suojataan  tuotteita kilpailulta.  Kansallista identiteettiä halutaan toisaalta myös suojella ja estää hapristumasta globaalissa toimintaympäristössä. On ihan paikallaan kerätä listaa maakuntaruoista tai hyödyntää etäisiä erikoisuuksia ruokamatkailussa vetovoimatekijänä, kunhan teemme sen vastuullisella ja kestävällä tavalla. Eteläsavolaista muikkua ja röpörieskaa reilusti vain esille.

Vaikuttaa siltä, että covid19-viruksen kaltaiset mikrobien aiheuttamat ärhäkät tartuntataudit ovat tulleet jäädäkseen ja siksi kuluttajia kiinnostanevat erilaiset vastustuskykyä vahvistavat elintarvikkeet yhä enemmän. Tällaisia immuunijärjestelmiä boostaavia tuotteita voisivat olla runsaasti erilaisia bioaktiivisia yhdisteitä sisältävät elintarvikkeet ja raaka-aineet.

Suomessa on paljon valoa ja lämpöä sisältävä intensiivinen ja lyhyt kasvukausi, minkä ansiosta bioaktiivisia yhdisteitä löytyy runsaasti muun muassa marjoista.  Esillä on ollut myös energiatiheät, hyvin säilyvät snack-tuotteet ja valmisruoat ns. ultraprosessoidut tuotteet. Niiden avulla pystytään koronapandemian kaltaisten ruokashokkien iskiessä tasaamaan muun muassa tuoretuotteiden saatavuudessa ilmeneviä ongelmia ja siten puutteita alueiden ruokatarjonnassa. Koronapandemia tyrkkää kuluttajaa parhaimmassa tapauksessa etsimään vastustuskykyä vahvistavia ravitsemuksellisesti täysiarvoisia snack-tuotteita, joissa voisi olla vaikka eteläsavolaisia marjoja.

(kuva: Julia Kivelä)

Lähteitä

Blay-Palmer, A., Carey, R., Valette, E., & Sanderson, M. R. (2020). Post COVID 19 and food pathways to sustainable transformation. Agriculture and Human Values, 1.

DeSoucey, M. (2010). Gastronationalism: Food traditions and authenticity politics in the European Union. American Sociological Review, 75(3), 432-455.

Galanakis, C. M. (2020). The Food Systems in the Era of the Coronavirus (COVID-19) Pandemic Crisis. Foods, 9(4), 523.

Li, J., Li, J. J., Xie, X., Cai, X., Huang, J., Tian, X., & Zhu, H. (2020). Game consumption and the 2019 novel coronavirus. The Lancet Infectious Diseases, 20(3), 275-276.

Poudel, P. B., Poudel, M. R., Gautam, A., Phuyal, S., Tiwari, C. K., Bashyal, N., & Bashyal, S. (2020). COVID-19 and its Global Impact on Food and Agriculture. J Biol Today’s World 9(5): 221.

Pérez‐Escamilla, R., Cunningham, K., & Moran, V. H. (2020). COVID‐19, food and nutrition insecurity and the wellbeing of children, pregnant and lactating women: A complex syndemic. Maternal & Child Nutrition, e13036.

Siche, R. (2020). What is the impact of COVID-19 disease on agriculture?. Scientia Agropecuaria, 11(1), 3-6.

Mitä voisi tarkoittaa, että Suomessa ei palattaisi Covid-19 pandemiaa edeltävään tilanteeseen, vaan uuteen normaaliin. Paluu normaaliin tarkoittaisi paluuta jatkuvan muutoksen yhteiskuntaan, mutta uuteen normaaliin siirtyminen merkitsisi siirtymää muutokseen, jossa toimitaan toisin, tehdään asioita uudella – muutoskestävämmällä – tavalla.

Etelä-Savon ei ehkä kaikessa edes kannattaisi tavoitella paluuta yhteiskuntaan, jossa vallitsee vanha normaali. Voisimme nimittäin pärjätä uudessa normaalissa paremmin. Meillähän on siitä jo monia aihioita, joita voimme kehittää eteenpäin. Askel uuteen normaaliin olisi meidän yhteinen askeleemme muutoskestävämpään yhteiskuntaan. Muutoksen tarpeellisuudesta koronapandemia on ollut kipeä muistutus.

Kuuntele podcast: